Articles for the Month of November 2015

Pariisi, karma ja ukulele

Heräsin marraskuiseen lauantaiaamuun. Marcilta oli tullut viesti: “Crazy shit in Paris”

Googletin: “Pariisi”.

Minä ihmettelen yleensä aina. Nyt ihmettelin vieläkin enemmän.

Päässä risteilevien ajatusten kakofoniassa kirjotin laulunsanat.

—–

Olin ajatellut tehdä elämäni ensimmäisen ukulele-biisin juhliakseni Koskematta-videon 2000. hittiä (sitten kun se tapahtuisi).

Minä en ole koskaan soittanut ukulelea mutta Maya (vanhempi tytär) todistettavasti on.

Olin joitakin päiviä aikaisemmin etsinyt tuon ukulelen käsiini lastenhuoneen syövereistä. Olin virittänyt soittimen ja opetellut kolme sointua sekä niiden lisäksi “keksinyt” yhden. Vähän niinkuin valmiiksi ja varmuuden vuoksi, jos se tuulesta temmattu 2000 hitin raja vaikka täyttyisi.

Nyt sovitin uudet sanat ukulelen kolmen ja puolen soinnun melodiaan.

—–

Ajatukset biisin taustalla risteilivät pienten ja suurten asioiden äärellä.

Ajattelin niitä ihmisiä, jotka viettivät ihan tavallista perjantai-iltaa. Ehkä joku pariisilaisherra oli jokaperjantaisella (tai jokailtaisella) kävelyllään. Ehkä hän päätti kävellä eri reittiä kuin yleensä. Ehkä tuo päähänpisto säästi hänen elämänsä, ehkä maksoi sen.

Ja ajattelin sitä, miten yhden ihmisen teon seurausten aallot lähtevät elämään elämäänsä. Miten ne vaikuttaa heihin, joiden ystävä, perheenjäsen, kolleega lensi pommin mukana taivaan tuuliin? Miten kauas ja miten pitkään kaikki vaikuttaakaan?

Ja sitten mietin kulmat kurtussa sitä, miten kaikki on suhteellista. Miten se parkkisakko osaakin vituttaa. Ja miten ärsyttää nöyrtyä flunssan edessä. Tai miten se kirpaisee, kun silpaisen kiireessä kaalia leikatessani pikkusormen pään leikkuulaudalle.

Ja miten mikään noista, sillä hetkellä muka isoista vastoinkäymisistä, ei ole yhtään mitään verrattuna niihin kauheuksiin, mitä tämä maailma on nähnyt. Nyt Pariisissa tai joskus muulloin muualla.

Ja sitten koitin miettiä sitä, miten nuo itsemurhapommittajat oikein katsovat tätä maailmaa. Tämä on todella vaikeeta. Yritin silti. Millaisessa yhteisössä ja millaisten uskomusten ympäröimänä on elänyt henkilö, jolle itsemurha muutaman sattumanvaraisen ihmisen siinä sivussa tappaen tai haavoittaen on sankarillista? Mua surettaa, että nuo yksilöt on joutuneet kasvamaan maailmassa, joka laittoi heidät heittämään oman elämänsä roskiin jonkun periaatteen tai aatteen takia. Mutta tämähän ei ole heidän totuutensa. He eivät ole heittäneet elämäänsä hukkaan. He tekivät ylpeydellä sen, mitä tekivät. Uskoisin. He nauraisivat varmaan mulle, koska en tajua sitä, miten uljas heidän aatteensa, maailmankatsomuksensa tai sankaritekonsa oikein on. Nauraisivat, jos siis olisivat vielä hengissä.

Ja sitten ihmettelin vielä,  miten elämä voikaan muuttua hetkessä. Ihan pienessä hetkessä. Ja prioriteetit kääntääkin yhtäkkiä 180 asteen kurvin.

Mä haluaisin pystyä kontrolloimaan tulevaisuutta. Ja joskus tuntuu, että voisin mieluusti vetää muutaman siirron menneisyydestäkin uusiks. Mutta tähän mennessä oon oppinut, että mun on parasta vaan koittaa nähdä mahdollisimman kirkkaana se, mikä just nyt merkkaa. Ehkä olla siitä kiitollinen, ehkä laittaa energiaa siihen suuntaan, ehkä vaan pysähtyä fiilistelemään sitä jotakin. Sitä, millä oikeesti on väliä.

—–

Pariisissa eletään vielä tapahtumia vahvasti. Tai ei voida olla elämättä. Kukaan ei varmasti pysty ilman tunteita ohittamaan noita paikkoja, joista tuli yhdessä illassa kauheuksien muistomerkkejä ikuisiksi ajoiksi.

Muun maailman lööpit on siirtyneet jo seuraaviin aiheisiin.

Mun video ei ole saanut 2000 hittiä (just nyt 792). Eikä näistä Pariisin tapahtumista alkunsa saanut biisi ehkä olis ollut se sopivin juhlistusbiisi muutenkaan. Keksin jotain muuta sitten.

Tässä kuitenkin “Karma”

Äärimmäinen viikko

Tällä viikolla latasin nettiin ensimmäisen biisin.

Siis ensimmäisen kunnolla äänitetyn ja soitetun biisin. Ystäväni, kova musajäbä, Panu Willman tuotti tämän ja töitä tehtiin ihan oikeesti. Mulle oli selvää, että siinä missä aikasemmat kotiäänitykset olin jakanut varovasti vain Facebookin artistisivulla, missä mulla oli muutama kymmenen tykkääjää, tämä ansaitsisi enemmän. Tiesin, että mun piti rohjeta laittamaan tämä ihan jopa omalle seinälle. Ehkä jopa pyytää Panua ja pikkusiskoakin jakamaan tämä. Äärimmäistä.

Tässä kohtaa olin hyvin kiitollinen, että olin saanut käsiini Amanda Palmerin kirjan The Art of Asking.

amanda kuva
(Kiitos Amazonin erinomaisen myyntijärjestelmän, joka ehdottelee mahdollisesti kiinnostavia vaihtoehtoja. Ilman sitä en ehkä olisi koskaan saanut tietää, kuka on Amanda Palmer.) Kun tämä oma julkaisuni lähestyi, luin vasta kirjan ensimmäistä kolmannesta. Tuossa osassa Amanda kertoo oman muusikon uransa alkuvaiheista aikana ennen sosiaalista mediaa.

Sieltä mulle välittyi teemoja:
rehellisyys – laula siitä, mikä mua itseäni koskettaa; kohtaa ihmiset ihmisenä
nöyryys – pyydä apua, pyydä!
luottamus – suurin osa ihmisistä on hyviä
ahkeruus – husleeraa vähän enemmän kuin mukavalta tuntuu, koska sen olet taiteellesi velkaa

Tässä kohtaa olin eksynyt myös nettiin stalkkaamaan Amandan elämää ja aikaansaannoksia.
Kuuntelin tämän haastattelun.

Viimeisen kysymyksen vastaus (kohdassa 55:55) kiteyttää kaikkein syvimmän ja perimmäisen syyn sille, miksi meidän ylipäänsä on uskallettava tehdä yhtään mitään tässä elämässä.

Ääritilanteissa olen löytänyt itseni tämän kysymyksen ääreltä.

Oliko tämän biisin jakaminen ääritilanne? Ehkä. Biisi äänitettiin jo vuosi sitten ja sen jälkeen oikeastaan vaan valmistauduin henkisesti ajatukseen, että se laitetaan ulos.

No mitä ihmeellistä biisin julkaisemisessa oikein edes on? Ei varmaan mitään. Kuitenkin mun yli 25-vuotisen, mitään julkaisemattoman, muusikon uran aikana tämän oman muusikkouden ympärille on kerääntynyt kaikenlaista jännitettä. Omassa mielessä siis. Odotuksia. Epävarmuuksia. Haaveita. Komplekseja. Realismia. Epärealismia. Inhorealismia. Pettymyksiä.

Täytin tänä vuonna 40. Keväällä turhautuneisuus oman itseni suhteen oli sen verran paatunutta, että olin lopulta vähän niinku että “Vitut! Nyt oikeesti Henna jotain. Jotain!”

Aloin treenata keikkoja varten. Soitin ekat julkiset keikat. Yksin.

DSCN1979

Latasin pari kotiäänitystä Youtubeen. Ja nyt sitten oli aika päästää tämä käsistä. Oli aika.

Se, tykkäisivätkö ihmiset mun biisistä, tuntui toisarvoiselta sen mahdollisuuden rinnalla, ettei kukaan koskaan saisi tietää koko tekeleestä yhtään mitään. Ja varsinkin, kun nyt tähän projektiin oli valunut hikeä myös toiselta ihmiseltä, Panulta.

Miten biisi otettaisiin vastaan kiinnosti tietenkin, tottakai, mutta silti juuri nyt oli tärkeintä venyttää itseäni ja pitää huoli siitä, että tätä ei kuulisi vain neljänkymmenen, omista ystävistäni valikoituneen ihmisen joukko. Äärimmäisyys on suhteellista.

Tätä kirjottaessani videota on katsottu 621 kertaa.

Screen Shot 2015-11-13 at 12.45.36 PM

Päätin, että teen “yllätysvideon”, jos video saa 2000 hittiä. Taidan tästä varmuuden vuoksi lähteä virittelemään ukulelea…