Äärimmäinen viikko

Tällä viikolla latasin nettiin ensimmäisen biisin.

Siis ensimmäisen kunnolla äänitetyn ja soitetun biisin. Ystäväni, kova musajäbä, Panu Willman tuotti tämän ja töitä tehtiin ihan oikeesti. Mulle oli selvää, että siinä missä aikasemmat kotiäänitykset olin jakanut varovasti vain Facebookin artistisivulla, missä mulla oli muutama kymmenen tykkääjää, tämä ansaitsisi enemmän. Tiesin, että mun piti rohjeta laittamaan tämä ihan jopa omalle seinälle. Ehkä jopa pyytää Panua ja pikkusiskoakin jakamaan tämä. Äärimmäistä.

Tässä kohtaa olin hyvin kiitollinen, että olin saanut käsiini Amanda Palmerin kirjan The Art of Asking.

amanda kuva
(Kiitos Amazonin erinomaisen myyntijärjestelmän, joka ehdottelee mahdollisesti kiinnostavia vaihtoehtoja. Ilman sitä en ehkä olisi koskaan saanut tietää, kuka on Amanda Palmer.) Kun tämä oma julkaisuni lähestyi, luin vasta kirjan ensimmäistä kolmannesta. Tuossa osassa Amanda kertoo oman muusikon uransa alkuvaiheista aikana ennen sosiaalista mediaa.

Sieltä mulle välittyi teemoja:
rehellisyys – laula siitä, mikä mua itseäni koskettaa; kohtaa ihmiset ihmisenä
nöyryys – pyydä apua, pyydä!
luottamus – suurin osa ihmisistä on hyviä
ahkeruus – husleeraa vähän enemmän kuin mukavalta tuntuu, koska sen olet taiteellesi velkaa

Tässä kohtaa olin eksynyt myös nettiin stalkkaamaan Amandan elämää ja aikaansaannoksia.
Kuuntelin tämän haastattelun.

Viimeisen kysymyksen vastaus (kohdassa 55:55) kiteyttää kaikkein syvimmän ja perimmäisen syyn sille, miksi meidän ylipäänsä on uskallettava tehdä yhtään mitään tässä elämässä.

Ääritilanteissa olen löytänyt itseni tämän kysymyksen ääreltä.

Oliko tämän biisin jakaminen ääritilanne? Ehkä. Biisi äänitettiin jo vuosi sitten ja sen jälkeen oikeastaan vaan valmistauduin henkisesti ajatukseen, että se laitetaan ulos.

No mitä ihmeellistä biisin julkaisemisessa oikein edes on? Ei varmaan mitään. Kuitenkin mun yli 25-vuotisen, mitään julkaisemattoman, muusikon uran aikana tämän oman muusikkouden ympärille on kerääntynyt kaikenlaista jännitettä. Omassa mielessä siis. Odotuksia. Epävarmuuksia. Haaveita. Komplekseja. Realismia. Epärealismia. Inhorealismia. Pettymyksiä.

Täytin tänä vuonna 40. Keväällä turhautuneisuus oman itseni suhteen oli sen verran paatunutta, että olin lopulta vähän niinku että “Vitut! Nyt oikeesti Henna jotain. Jotain!”

Aloin treenata keikkoja varten. Soitin ekat julkiset keikat. Yksin.

DSCN1979

Latasin pari kotiäänitystä Youtubeen. Ja nyt sitten oli aika päästää tämä käsistä. Oli aika.

Se, tykkäisivätkö ihmiset mun biisistä, tuntui toisarvoiselta sen mahdollisuuden rinnalla, ettei kukaan koskaan saisi tietää koko tekeleestä yhtään mitään. Ja varsinkin, kun nyt tähän projektiin oli valunut hikeä myös toiselta ihmiseltä, Panulta.

Miten biisi otettaisiin vastaan kiinnosti tietenkin, tottakai, mutta silti juuri nyt oli tärkeintä venyttää itseäni ja pitää huoli siitä, että tätä ei kuulisi vain neljänkymmenen, omista ystävistäni valikoituneen ihmisen joukko. Äärimmäisyys on suhteellista.

Tätä kirjottaessani videota on katsottu 621 kertaa.

Screen Shot 2015-11-13 at 12.45.36 PM

Päätin, että teen “yllätysvideon”, jos video saa 2000 hittiä. Taidan tästä varmuuden vuoksi lähteä virittelemään ukulelea…

 

Leave a reply