Kiitollisuus – mun uskonto

Minä en sano koskaan parin vastoinkäymisen jälkeen, että nyt on kyllä vuoden paskakiintiö täynnä tai että tätä en olisi tarvinnut. Tai että miks mulle aina käy näin tai että nyt ei voi kyllä mennä enää huonommin. Se olisi minusta lähinnä elämän aliarvioimista eikä se todellakaan kuulu elämänfilosofiaani.

Ensinnäkin, minä uskon, että sekä hyvät että huonot jutut kuuluu elämään.

Toisekseen, minä en koskaan voi täysin tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vaikka olisin kokenut haasteita, ei ole mitään takeita siitä, etteikö niitä voisi tulla vielä lisää. Ja toisaalta taas, jos on mennyt pirun hyvin ihan kaikki, ei ole mitään esteitä, etteikö kaikki voisi mennä vieläkin paremmin.

Minä pidän itseäni todella onnekkaana ihmisenä. Voin saman tien nimetä sata asiaa, joista olen todella kiitollinen: Siitä, että sain herätä lasten vierestä tänäkin aamuna; Siitä, että heräsin aikaisin ja sain kirjottaa rauhassa tätä; Siitä, että vaikka ulkona on miinus miljoona, olen sisällä talossa, jossa on lämmin ja voin katsella tuota kylmyyttä läpinäkyvän ihmeen eli lasin läpi…

Mun on itse asiassa vaikea olla näkemättä ihmeitä ympärilläni. Näyttääkö mun elämä ihmeelliseltä jonkun muun mielestä? Luultavasti ei. Sillä ei onneksi ole mitään tekemistä mun oman onnellisuuden kanssa.

Kiitollisuus on valinta. Minä olen nykyään se, joka yleensä nopeasti näkee asioissa jotakin hyvää (tuo paranee onneksi nopeasti) tai opettavaista (nyt kiukuttaa mutta ens kerralla en poista kuvia laitteesta ennen kuin näen, että ne todella on tallentuneet koneelle, opittu muuten eilen) tai suhteutan asioita (tämä on onneksi tosi pientä verrattuna häneen, jonka auton korjaus maksoi monta tonnia).

Olen katsonut läheltä ihmistä, jolle on ominaista nähdä asioiden vittumainen puoli, vain se. Ja tämä ihminen on todella usein todella vittuuntunut. Mietin, miten on mahdollista, että katsomme aika lailla samaa maailmaa mutta minä näen enimmäkseen hyvää ja hän näkee enimmäkseen huonoa. Kyllähän minuakin asiat joskus harmittaa. Tottakai! Yleensä ei kovinkaan kauaa. Ja minähän en muuten ole aina ollut tässä asiassa näin hyvä.

Onnekseni olen oppinut tajuamaan, että mun täytyy huomata ne hyvät asiat ja mun täytyy huomata ne nyt. Ne aivan arkisen tavalliset perusjutut mun elämässä. Jos en niitä huomaa enkä tajua olla niistä kiitollinen, on kai sama vaikkei niitä olisikaan. Ei ole juuri mitään surullisempaa kuin arvostaa jotakin vasta sen jälkeen, kun sitä jotakin ei enää ole.

Mun kiitollisuuden harjottamiseen ei liity mitään woodoota. Siis että negatiivisetkin asiat voisi pyyhkiä jollain eteerisellä öljyllä tyylin: Tämä minun nyt piti kokea tai että tämä nyt oli tarkoitettu näin (vaikka mielelläni jotakin mielekästä ja merkityksellistä asioista yritänkin usein hakea). Ei. Minä uskon, että asiat menevät niin kuin menevät (jotkut riippuvat omasta toiminnasta, jotkut eivät). Sitten me käsitellään se kokemus jotenkin (kuka mitenkin) ja ollaan yhtä kokemusta rikkaampia. Vahvasti omaan kokemukseen pohjautuen voin myös sanoa, että huonotkin jutut osoittautuvat ajan mittaan usein hyviksi. Me ei vaan tiedetä tarpeeksi sillä hetkellä, kun vielä luullaan kokemusta huonoksi.

Asiat on niin kuin on. Niille voi tehdä jotain ehkä piankin (jos haluaa) mutta juuri nyt asiat on, niin kuin on. Se, että olen kiitollinen niistä asioista, jotka juuri nyt on hyvin, tekee musta onnellisen ihmisen ja se tekee mun elämästä mun omin silmin katsottuna ihmeellistä. Siksi se on mun uskonto. Kiitollisuus.

                                       thankful

Leave a reply