Pariisi, karma ja ukulele

Heräsin marraskuiseen lauantaiaamuun. Marcilta oli tullut viesti: “Crazy shit in Paris”

Googletin: “Pariisi”.

Minä ihmettelen yleensä aina. Nyt ihmettelin vieläkin enemmän.

Päässä risteilevien ajatusten kakofoniassa kirjotin laulunsanat.

—–

Olin ajatellut tehdä elämäni ensimmäisen ukulele-biisin juhliakseni Koskematta-videon 2000. hittiä (sitten kun se tapahtuisi).

Minä en ole koskaan soittanut ukulelea mutta Maya (vanhempi tytär) todistettavasti on.

Olin joitakin päiviä aikaisemmin etsinyt tuon ukulelen käsiini lastenhuoneen syövereistä. Olin virittänyt soittimen ja opetellut kolme sointua sekä niiden lisäksi “keksinyt” yhden. Vähän niinkuin valmiiksi ja varmuuden vuoksi, jos se tuulesta temmattu 2000 hitin raja vaikka täyttyisi.

Nyt sovitin uudet sanat ukulelen kolmen ja puolen soinnun melodiaan.

—–

Ajatukset biisin taustalla risteilivät pienten ja suurten asioiden äärellä.

Ajattelin niitä ihmisiä, jotka viettivät ihan tavallista perjantai-iltaa. Ehkä joku pariisilaisherra oli jokaperjantaisella (tai jokailtaisella) kävelyllään. Ehkä hän päätti kävellä eri reittiä kuin yleensä. Ehkä tuo päähänpisto säästi hänen elämänsä, ehkä maksoi sen.

Ja ajattelin sitä, miten yhden ihmisen teon seurausten aallot lähtevät elämään elämäänsä. Miten ne vaikuttaa heihin, joiden ystävä, perheenjäsen, kolleega lensi pommin mukana taivaan tuuliin? Miten kauas ja miten pitkään kaikki vaikuttaakaan?

Ja sitten mietin kulmat kurtussa sitä, miten kaikki on suhteellista. Miten se parkkisakko osaakin vituttaa. Ja miten ärsyttää nöyrtyä flunssan edessä. Tai miten se kirpaisee, kun silpaisen kiireessä kaalia leikatessani pikkusormen pään leikkuulaudalle.

Ja miten mikään noista, sillä hetkellä muka isoista vastoinkäymisistä, ei ole yhtään mitään verrattuna niihin kauheuksiin, mitä tämä maailma on nähnyt. Nyt Pariisissa tai joskus muulloin muualla.

Ja sitten koitin miettiä sitä, miten nuo itsemurhapommittajat oikein katsovat tätä maailmaa. Tämä on todella vaikeeta. Yritin silti. Millaisessa yhteisössä ja millaisten uskomusten ympäröimänä on elänyt henkilö, jolle itsemurha muutaman sattumanvaraisen ihmisen siinä sivussa tappaen tai haavoittaen on sankarillista? Mua surettaa, että nuo yksilöt on joutuneet kasvamaan maailmassa, joka laittoi heidät heittämään oman elämänsä roskiin jonkun periaatteen tai aatteen takia. Mutta tämähän ei ole heidän totuutensa. He eivät ole heittäneet elämäänsä hukkaan. He tekivät ylpeydellä sen, mitä tekivät. Uskoisin. He nauraisivat varmaan mulle, koska en tajua sitä, miten uljas heidän aatteensa, maailmankatsomuksensa tai sankaritekonsa oikein on. Nauraisivat, jos siis olisivat vielä hengissä.

Ja sitten ihmettelin vielä,  miten elämä voikaan muuttua hetkessä. Ihan pienessä hetkessä. Ja prioriteetit kääntääkin yhtäkkiä 180 asteen kurvin.

Mä haluaisin pystyä kontrolloimaan tulevaisuutta. Ja joskus tuntuu, että voisin mieluusti vetää muutaman siirron menneisyydestäkin uusiks. Mutta tähän mennessä oon oppinut, että mun on parasta vaan koittaa nähdä mahdollisimman kirkkaana se, mikä just nyt merkkaa. Ehkä olla siitä kiitollinen, ehkä laittaa energiaa siihen suuntaan, ehkä vaan pysähtyä fiilistelemään sitä jotakin. Sitä, millä oikeesti on väliä.

—–

Pariisissa eletään vielä tapahtumia vahvasti. Tai ei voida olla elämättä. Kukaan ei varmasti pysty ilman tunteita ohittamaan noita paikkoja, joista tuli yhdessä illassa kauheuksien muistomerkkejä ikuisiksi ajoiksi.

Muun maailman lööpit on siirtyneet jo seuraaviin aiheisiin.

Mun video ei ole saanut 2000 hittiä (just nyt 792). Eikä näistä Pariisin tapahtumista alkunsa saanut biisi ehkä olis ollut se sopivin juhlistusbiisi muutenkaan. Keksin jotain muuta sitten.

Tässä kuitenkin “Karma”

Leave a reply